Vanhassa alan klassikkoartikkelissa Brelandit kertovat kokemuksiaan siitä, miten monet jo opitut käyttäytymismallit hajoavatkin luonnollisten käyttäytymismallien tullessa peliin. Kuten pesukarhu, joka ei tahtonut laittaa kahta kolikkoa säästörasiaan, vaan alkoi hieromaan niitä käsissään, sillä tämä muistutti yhtä osaa sen ravinnon hankkimisesta.
Omakohtaista esimerkkiä varten en edes joudu menemään kovin kauas, vaan vastaavaa ilmeni opettaessani kultaposkiamatsoni Kamia noutamaan esinettä. Joskus se laittoi renkaan suoraan käteeni, mutta joskus se jäi pitämään esinettä jalassaan ja pyörittelemään sitä nokassaan, vaikka selvästi oli oppinut, mitä sillä oli tehtävä.
Varsinkin isot papukaijat syövät luonnossa ruokaa jalallaan. joten kyseinen toiminta muistutti hyvin pitkälti tätä. Samaa näkee juuri jalkalelujen kanssa: papukaija pitää sitä jalassaan ja jyrsii nokallaan. Kyseisen toiminnan voisi olettaa olevan itsevahvistavaa, sillä Kami monesti jatkoi sitä pidemmänkin hetken mieluummin, kuin laittoi esineen käteeni ja sai pähkinän palan. Ja jos ei olisi, niin tuskin mikään iso papukaija vaivautuisi edes poimimaan jalkalelua jalkaansa.
Neitokakadun kanssa samaa ongelmaa ei ilmennyt noutamisen kohdalla, mitä voi selittää jo se, että niillä tällainen toiminta on harvinaisempaa ja sopiva rengas ei neitokakadulla saanut aikaan ruoan hankintaan liittyvää käyttäytymistä.
Tällaiset saavat aikaan joskus hauskojakin tilanteita, kuten se, että Kalle kiinnostuu lelusta, saa sen itselleen ja sitten seurataankin 10 minuuttia, kun Kalle kiitää ympäri huonetta esine nokassaan ja Kami aivan perässä. Ja välillä yritetään kiskoa esinettä toisen nokasta. Kuten kuvasta näkyy.
Tarinan opetus: ymmärtämällä eläimen luonnollista käyttäytymistä voi välttyä erilaisilta sudenkuopilta. Tosin tällä kertaa tuskin ylitsepääsemätön asia, mutta mielenkiintoinen silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti